sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Koiraharrastus, kiire ja melkein rikkinäinen hella


Kiire kiire kiire. Työssäkäyvän arkea, kun täytyy koko ajan miettiä, mitä ehtii ja mitä ei. Kiire on sellainen tunne, joka imaisee mukaansa niin helposti ja niin kokonaan, jos sille antaa valtaa.

Koirien kanssa treenaaminen istuu huonosti kiireen kanssa. Etenkin tällaiselle tallaajalle jolle työn ja koirallisen vapaa-ajan väli on hyvinkin häilyvä. Mulla on jo pidemmän aikaa ollut sellainen ajatus, että koirien treenaaminen kuuluu työaikaan - eli siihen, joka tehdään kaikesta kiireestä huolimatta. Olisi niin helppoa kiireen aikaan lykätä omien koirien treenaaminen siihen seuraavaan päivään ja seuraavaan päivään, kunnes "on aikaa" - mutta kun ei sitä aikaa sen enempää ole silloinkaan. Joten parempi todeta että joustetaan sitten jostain muusta kohdasta, ja pidetään kiinni siitä että joka päivä on "lupa" treenata koiria. Jotta meistä ei tulisi zombieita. Se on tässä työssä ihan täydellinen välttämättömyys.

Mietin paljon sitä, miten paljon oma treenaamiseni on muuttunut sen myötä kun elämä on muuttunut kiireisemmäksi. Miten iso merkitys on aiemmin ollut sillä, että treenaaminen ja kouluttaminenkin on ollut vain sitä rentouttavaa vapaa-aikaa, jolloin kelloa ei katsottu ja vähintään 40% ajasta treeneissä meni siihen treenikavereiden kanssa hengailuun ja jutusteluun ja treenien purkamiseen. Sen parempaa stressinpoistoa en keksikään.

Kiireisyys ei katoa kiirehtimällä, mutta kiireen tuntu tekee helposti sen, ettei käytettävissä olevasta ajasta saa napattua kiinni. Tämän asian tajuaminen, ja siitä kiinni pitäminen on ollut tärkeää siinä, ettei tiukka aikataulu pilaa sitä treenihetkeä. Kellonviisareiden tikitystä seuraillen ei vaan voi tehdä parastaan.

Voisin oikeastaan myydä tarvitsevalle tällaisen downshiftautussuperkoneen  - paras tarjous voittaa, tarjoukset lähtevät 3000 eurosta. Sellainen masiina, joka takaa käyttäjälleen viikossa viisi tuntia omaa aikaa. Kuulostaako luksukselta? Sitä se on.

Tämä ihmeellinen downshiftauskone on minun minihellani. Asun vanhan rintamamiestalon yläkerrassa, jossa sähkötys on, sanotaanko, mielenkiintoinen. Mitään mikroa isompaa viritelmää tänne ei saa ellei halua polttaa taloa maan tasalle. Joten uunista ja liedestä täällä käy sellainen pieni mökkikäyttöön tarkoitettu mikroa muistuttava miniliesi, joka on uskollisesti minua palvellut jo huomattavasti pidempään kuin mitä tuollaisen laitteen käyttöikä keskiarvoltaan on. Se on mahtava masiina. Kerran viikossa kasaan keittiööni hirmuisen läjän kaikenlaisia raaka-aineita, ja valmistaudun downshiftaamaan viideksi tunniksi. Teen viikon ruoat valmiiksi pakkaseen, koska sattuneesta syystä viikolla sitä ei ehdi tehdä. Ja kiitos tämän downshiftausuunini, mulla onkin yhtäkkiä käsissäni vähintään viisi tuntia vapaa-aikaa. Eli treeniaikaa.

Vaikka laittaisin veden kiehumaan ensin teenkeittimeen ja sitten vasta lämpimälle liedelle, riisin valmistumisessa kestää silti 30-45 minuuttia. Ainoastaan toinen levyistä toimii, joten jokainen raaka-aine on kypsennettävä erikseen. Jos uuni on päällä, viimeinenkin levy toimii entistä heikommin. Eli parin ruokalajin tekemiseen saa ihan kevyesti menemään usean tunnin verran.

Sitä voisi tietysti hermoilla siitä, miten paljon turhaa aikaa tähän ruoanlaittoon menee, mutta toisaalta - mulla on viisi tuntia siinä veden kiehumista odotellessa aikaa treenata koirat ja kissat (jotka aloittivat tällä viikolla noseworktreenit) ilman minkäänlaista kiirettä tai painetta tai seuraavaa alkavaa ryhmää jota pitää takaraivossa jo työstää samaan aikaan. Riittää kun välissä käy hämmentämässä keitoksiaan.

Voi kun joskus pääsisi siihen tilanteeseen, että sen treeniin ajan voisi sen verran unohtaa kiireet ja tulevat koitokset, ettei tarvitsisi rikkinäistä pientä liettä opettamaan itselleen uudelleen niitä harrastuksen tärkeimpiä asioita.  

torstai 3. joulukuuta 2015

Jatkuva tyytymättömyys - väsyneen työläisen epäselvä selostus

Epäilen jo tässä vaiheessa, että saatan löytää otsikon tympeälle kakkossanalle toisenkin sanan, joka kuvaa vielä paremmin sitä, mitä koetan sanoa, mutta katsotaan nyt, löytyykö se työpäivänjälkeisten koomaisten aivojen perukoilta.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt sekä työni, että harrastuksen luonnetta. Ja yksi asia, joka näitä kahta asiaa yhdistää on jatkuva tyytymättömyys.

Syy miksi tyytymättömyys ei ole nyt se sana, jota oikeasti haen on se, että se ei tarkoita sitä etten olisi tyytyväinen. Päin vastoin, olen yleensä jopa ihan typeryyteen asti onnellinen sekä töissä että treeneissä. Huonoja päiviä ja huonoja hetkiä tottakai on, mutta noin pääsääntöisesti nautin suuresti molemmista puuhista. Se asia jota nyt yritän saada näppäimistöltäni eteenpäin valumaan on se, että en halua tyytyä siihen, mitä tällä hetkellä teen. Ja toivon, etten koskaan niin tee.

Koulutusohjaaminen työnä on äärimmäisen mielenkiintoista hommaa. Ensinnäkin jo se, että jokaiseen pieneenkin tehtävään, jota yleensä kursseilla teetetään alkaa löytymään jo niin suuri määrä erilaisia variaatioita, joiden kanssa pystyy kikkailemaan mikäli se ensimmäinen kokeiltu keino ei jostain syystä toimikaan. Miten erilaisia persoonia ja tyylejä mahtuukaan tähän maailmaan, niin koirissa kuin ohjaajissakin.

Olen myös huomannut, että sisälläni asuu sittenkin pieni tilastotieteilijä. Joka kerta, kun kokeilen jotain uutta asiaa kurssilla (ja kyllä, niitä tulee vaihtelevalla menestyksellä kokeiltua ihan jatkuvasti ja koko ajan muutosta tapahtuu), lähtee päässäni pieni sisäinen laskuri käyntiin. Miten pitkään menee, että ensimmäinen koirakko onnistuu? Kuinka moni onnistuu muutaman minuutin sisään? Miten pitkään menee, ennen kuin koko ryhmä onnistuu harjoituksessa? Vai onnistuuko? Entä jatko? Joidenkin harjoitusten vaikutuksen näkee heti, joidenkin harjoitusten hedelmät saattavat näkyä vasta muutaman vuoden päästä.

Jatkuva tyytymättömyys ei tarkoita sitä, etten olisi tyytyväinen siihen, miten ryhmäni edistyvät. Mutta aina takaraivossa on se pieni ääni: mitä voisi vielä tehdä paremmin? Mitä asioita voi vielä tehdä, jotta ennaltaehkäisisi tulevia ongelmia? Jos käyn vielä tämän asian tarkemmin teoriassa läpi, auttaako se ihmisiä edistymään paremmin vai sekoittaako se vain? Miten voisin vielä saada parempia tuloksia, onnellisempia koiria ja taitavampia ohjaajia.

Sama tarina jatkuu oman koiran kanssa treenatessa. Se pieni "mutta" kulkee aina mukana niissä parhaissakin suorituksissa. Että kyllähän se on hyvä, mutta voisi olla nopeampikin. Tarkempikin. Tehdä pienemmällä avulla. Isommassa häiriössä. Olen iloinen onnistumisista ja edistymisistä, mutta en silti ole tyytyväinen. Tai mikä hyvänsä se sana onkaan, joka ei nyt suostu päähäni välähtämään, joka kuvaa tätä asiaa paremmin. Happy, content, satisfied - miten suomen kieli ei nyt meinaa taipua näihin ajatuksiini niin kuin haluaisin. Pöh.

Jatkuva tyytymättömyys on tärkeä osa elinikäistä oppimista, koska tyytyväisyys tappaa kehityksen. Ja jos kehittyminen ei ole työssä ja harrastuksessa itseisarvo, en tiedä mikä on.